"Sinä sunnuntai-iltana sinisessä vinttikamarissa me kaksi ymmärsimme toisiamme sanoittakin."
Järjen ja tunteen tarinat saavat päätöksen, kun Hilman ja Annan jälkeläiset kohtaavat 2000-luvun Suomessa. Salla on väitöskirjaa tekevä luomutarkastaja ja Tommi on Petäjäniemen luomuviljelijä.
Hilman perintökaarta oli helppo seurata, mutta Annan jäi vähän ikävästi hämärään. Mielelläni olisin tienny siitä lisääkin.
Ihanaa maalaisromantiikkaa, tekee mieli alkaa lukea Anni Polvaa tämän jälkeen!
"Meidän välillämme jäi kovin paljon sanomatta; se onkin vaara ja ihanuus elämässä, jossa ei suoriteta parantamista. Siinä elämässä vallitsee aina sotku ja sekamelska, eikä reitti ole koskaan selvä."
Requiem päättää Delirium-trilogian. Valitettavasti viimeinen osa jäi aika lässähtäneeksi. Tarinaa kerrottiin vuoroin Lenan ja hänen entisen elämänsä parhaan ystävän Hanan näkökulmista. Hanalle on suoritettu parantaminen ja hän valmistelee häitä. Elämän pitäisi siis olla täydellistä. Samaan aikaan toisaalla Lena on mukana vastarinnassa valmistelemassa iskua.
Tuli vähän liikaa Matkijanärhi-viboja. Parasta antia oli ihan lopussa ollut tarina Alexista, hänen omasta näkökulmastaan kerrottuna. Mielestäni se olisi ehkä saanut olla heti alussa.
"Tervetuloa aloittamaan uusi lukuvuosi Tylypahkassa. Ennen kuin rupeamme juhlimaan tahtoisin kuitenkin sanoa muutaman sanan. Ja ne ovat: Taukki! Vollotus! Kummallisuus! Nipistys!"
Elämäni ensimmäinen luettu Potter oli pitkälti sitä mitä odotin. Todennäköisesti tulen lukemaan muutkin, mutta sellaista pakottavaa kuumotusta siihen ei tullu, että pitäisi heti huomenna syöksyä kirjastoon.
Koska olen nähnyt elokuvat enemmän kuin yhdesti ei tapahtumat tulleet yllätyksenä, mutta paljon enemmän yksityiskohtia mahtuu kirjan sivuille.
Itkumittari: 3
